Nyt minusta tuntuu, että olen nyt aloittamassa normaalin ihmisen elämää. Enää en aio verhoutua aina vain masennuksen taakse, selittää, että ei ole voimia, en jaksa. Tänään otin vastaan työpaikan, kun sitä tarjottiin. Palkka ei ole hirmuinen enkä koulun ohella pysty tekemään niin hirveästi töitä, mutta eipähän tarvitse enää olla niin paha sosiaalipummi. Olen luonteeltani sellainen, että haluan pärjätä omillani. Ehkäpä sen tekee se, että olen ollut nuori kun vanhempani kuolivat, ja on ollut pakko pärjätä omillaan. Täytän lauantaina 21 vuotta, joten on jo aika alkaa ajatella tulevaisuutta eikä pysyä menneessä. Edelleen nautin silti kelan etuuksia, en pysty koulun ohella millään tekemään niin paljon töitä, että pystyisin kaiken maksamaan, mutta mutta. Alku kai tämäkin on.

Sillä, että päätin aloittaa työt koulun ohella, on suuri merkitys itselleni. Tällä osoitan itselleni, että minulla on voimia tähän, että osaan huolehtia itsestäni, enkä enää ole masennuksen orja. Olen vuoden verran miettinyt ja pähkäillyt, että olisiko minulla voimia olla töissä koulun ohella. Nyt vasta minusta tuntuu siltä, että minusta on siihen. On outoa, miten masennus saa vallan ihmisestä ja kuinka kokonaisvaltainen sairaus se on. Aina on saanut miettiä mihin on voimia, ja kaiken on aina saanut suunnitella sairauden mukaan. "En voi lähteä viikoksi sinne, sillä ahdisuisin liikaa". " Ei, en voi tulla baariin, sillä minulla on lääkitys. Ja vaikka en joisi, minun on otettava lääkkeet ajoissa".

Toivon mukaan tästä alkaa elämäni terveenä ja normaalina ihmisenä. Vaikka helppoa ei tule aina olemaan, masennuksesta ei kai ikinä voi täysin parantua. Se voi väistyä taka-alalle, mutta aina on oltava hieman varuillaan...