Niin se päivä taas tuli, isän kuolinpäivä. Kello näyttää olevan jo yli puolenyön, eli tavallaan Se Päivä oli eilen. Isän kuolinpäivänä tulee eittämättä mietittyä myös äitiä ja koko elämää. Rakastin vanhempiani, vaikka olivatkin alkoholisteja. Minä ja pienet sisarukseni menimme lastenkotiin kun olin kahdeksan. Sijaisperheeseen muutin pikkuveljieni kanssa ollessani 10. Pikkusiskomme jäi lastenkotiin. Vuoden ehdin asua sijaisperheessä, kun äiti kuoli. Se oli kova kolaus, en ensin tajunnut asiaa. Muistan kuinka minua alkoi oksettaa. En siltikään kokonaan tajunnut asian lopullisuutta. Enkä taida tajuta oikein vieläkään... Sitä toivoo yhä, että äiti ja isä tulevat takaisin. Sanovat, että kuule Mari, olet pärjännyt hyvin, olemme ylpeitä sinusta. Että sinulla on ollut vaikeaa, mutta olet sinnitellyt. Mutta eivät he tule. Ikävä kyllä...

Isäni kuoli kun olin 13-vuotias. Tuntui kuin minulta olisi riistetty kaikki. Ihan kaikki. Olin vain sijaislapsi, orpo, joka asui toisten kotona. Kieltämättä sitä miettii, miten olisi vaikuttanut identiteettiini se, jos olisin saanut pitää vanhempani pidempään. Toisaalta, olen joutunut tämän takia vain sinnittelemään, pärjäämään itse. Olen vanhempieni kuoleman kautta oppinut, että vain minä itse voin määrätä elämästäni ja vain minulla on ohjat käsissäni. Isän kuolema oli kuitenkin niin kova kolaus, että masennuin syvästi, yritin itsemurhaa, sairastuin psykoosiin ja jouduin mielisairaalaan. Alkuun oli kova paikka olla hoidettavana. Mutta nyt ajattelen, että oli onni, että kävin sen vuoden hoitojakson. En olisi elossa ilman sitä, ilman sitä en voisi nauttia elämästäni ja huomata elämän pieniä iloja. Ne parhaat ilot kun ovat juuri niitä pieniä iloja. Ja unelmien, edes pienten haaveiden toteutuminen on suuri nautinto. Olen pari vuotta haaveillut kannettavasta tietokoneesta, ja nyt sen sain ostettua. Se on saanut minut hyvin iloiseksi, se tavallaan kuvastaa sitä, että kaikkea ei ole pakko saada heti, mutta että saan toteutettua  pieniä haaveita oli minulla sitten vanhempia tai ei.

Tällä hetkellä voin suht hyvin, psykoosi on parantunut, masennus ja ahdistus ilmoittavat itsestään silloin tällöin. Kuten tänään. Meinasin purskahtaa itkuun töissä. Sain itseni kuitenkin koottua, mutta fiilis on ollut todella huono. Ajatukset olivat ihan jossain muualla kuin töissä. Ajatukset pätkivät, ja päivän "kruunasi" vielä se, että töistä tullessani ajoin reilusti pysäkin ohi bussilla, kun olin uppoutunut ajatuksiini. Siinä sitten käveltiin tihkusateessa kotiin mieli mustana...

Koen, että kaikki kokemani on vahvistanut minua, vaikka olen hyvin herkkä ihminen. On vaikea selittää sitä vahvuutta. Se on sellaista outoa vahvuutta, en ole kylmä, mutta osaan pitää puoleni. En tallo muita jalkoihin, mutta pidän huolen itsestäni. Olen oikukas, mutta osaan suhteuttaa asioita laajempaan skaalaan. Tajua, että elämän suurin ongelma ei ole, että saanko ruoaksi tänään jotain muuta kuin makaronia, kunhan on jotain mitä syödä. Elämä ei hitto vie ole helppoa, mutta miksi siitä pitäisi tehdä niin hirveä ongelma? Olen herkkä ihminen, kuitenkin. Imen itseeni vaikutteita, jotka muhivat sitten päässäni. Ja näitä tunteita puran aina kirjoittamalla. En ole kovin sulkeutunut, olen sosiaalinen, mutta kirjoittamalla saan aikaa itselleni, etäisyyttä asioihin ja selitettyä asiat niin, ettei kukaan keskeytä tai sano mitään tyhmää kommenttia. Kirjoittaminen on ihana kommunikoinnin muoto! Sillä voi kommunikoida ihan vain itsensä kanssa tai toisten kanssa. Tuttujen ja tuntemattomien.

En murehdi isän ja äidin kuolemaa niin hirveästi. Mietin niitä lähinnä äitienpäivänä, isänpäivänä, äidin ja isän kuolinpäivinä ja jouluna. Aina ajatukset eivät ole negatiivisia, sellaista pohjatonta surua. Osaan suunnata jo katseen eteenpäin. Ennen vanhempieni kuolema oli elämääni määrittävä tekijä. Nykyään se ei enää ole ihan niin vahvana elämässäni. Elämääni kuuluu muutakin, vaikka vielä olisi asioita, joissa mennä eteenpäin.

Kyllä tämä elämä tästä sutviintuu, tavalla tai toisella se tulee elettyä kuitenkin,...